Se on sitten huomiseen

Aamuisen kahvikupin äärellä kurkkaan Messenger-ryhmästä kuinka yö on putkilaserilla mennyt, ei viestejä, joten homma on rullannut.

Työnnän Itä-Häme-lehden vielä syrjään ja menen muistoissani tehtaalle ensimmäisenä työpäivänäni, nestauskoppiin, siellä oli ainakin Jenni ja Artem. Oliko työnjohdon paikka silloin siellä, sitä en enää muista.

Jonain viikonloppuna järjesteltiin ja maalattiin Jennin kanssa meille omat työhuoneet alakerran toimistotiloihin, Jennillä kullanvärinen tehosteseinä, minulla vihreä. Siellä ne värit ovat edelleen, me jo muualla.

Muistolomailen tuotannon puolelle. Putkilaser on paikoillaan, putket ovat saaneet uudet hyllyt ja Tuulan sahan ympäristö on muuttunut, Tuulakin jo eläkkeellä. Sisäseiniä on hävinnyt ja uusia vastaavasti tullut lisää.

Muutama vuosi sitten koko tehdas sisustettiin uudelleen, kun uusi tasolaser tuli taloon. Siinä samassa siirtyivät särmät ja hitsauspaikat, kun hitsauskatu rakentui. Niin, ja molemmat isot hitsausrobotit, nekin ovat tulleet ensimmäisen työpäiväni jälkeen.

Katson vielä kännykästä kotisivuilta ja sieltä se teksti löytyy ”Mittametalli Oy on voimakkaasti kasvava yritys” ja tottahan tuo on, kun taakse päin katselee.

Viides vuosi mittametallilaisena on minulla jo pyörähtänyt käyntiin.

Kaikki ei kuitenkaan ole muuttunut, asenne työntekijöihin ja asiakkaisiin on pysynyt vai tulikohan nyt ajatushäiriö? Puhumme ergonomiasta, järjestyksestä, työhyvinvoinnista, prosessien kehittämisestä, asiakaspalvelun parantamisesta, tiiviistä yhteistyöstä ja kehityksestä asiakkaan kanssa, jopa kumppanuudesta. Onpa paikoilleen jämähtynyttä.

Otan vielä toisen kupin kahvia. Heti ensimmäisinä työpäivinä toki kuulin vuoronvaihteessa meidän tehtaan heipat, ne oli ”huomiseen”.  Kuulen ja käytän sitä itsekin, edelleen.

Se luo minulle henkilökohtaisesti tunteen jatkuvuudesta, turvallisuudesta ja yhdessä eteenpäin menemisestä.

Miten tuo kello on jo noin paljon, kissalle vielä latsit lautaselle ja menoksi.

Kirjoitus on julkaistu Mittari-lehdessä vuonna 2022.